Kyyneleet

Okei, anteeksi, Ester. Säröjä #4 tulee vielä myöhemmin tällä viikolla, jos saan sen kirjoitettua. Minun oli kuitenkin pakko jo katkaista tämä vähän liian pitkäksi venynyt tauko, joten tässä teille jälleen kerran yksi Biancan Oudoista Tekstinpätkistä!

 

---

 

”Marjorie!” Carter huutaa minulle. Tiedän, että he ovat olleet aamupalalla jo vartin, ja että minunkin pitäisi. Olen istunut huoneessani tuijottamassa seinää koko aamun, ja ’aamu’ tarkoittaa tässä yhteydessä kello viidestä puoli kymmeneen. Usein istun pidempäänkin, sillä se auttaa pahaan oloon.

Ei fyysisesti pahaan oloon, vaikka saattaisihan se siihenkin auttaa, jos vaikka oksettaisi. Se auttaa siihen, että mieleni tuntuu… Väärältä. Kuin sitä katselisi pelitalon peileistä, paitsi että mieleni on tietenkin yhtä kuin minä, joten näenkin kaiken muun niistä peileistä.

Nousen ylös. Pidempi eristäytyminen herättäisi epäilyksiä. Portaiden kävely tuntuu jollain tavalla kummalta – näkökenttäni reunat sumenevat vähän väliä, ja jalkojen paino tuntuu vaihtelevan valtavin välein.

Carter, Lena ja Char istuvat jo pöydässä. Char vilkaisee minua ja kaataa mehua vahingossa ohi lasistaan, irvistän hänelle vahingoniloisesti. Carter nauraa, mutta minun ja heidän välissään on jotain tukahduttavaa ja mustaa.

”Kömpelys! No niin, onko täällä enää paahtoleipää?” tokaisen huolettomasti. Lulu hyppää pöydälle ja tönäisee leipäpaketin lattialle. Joskus voisin vannoa, että se katti ymmärtää puheeni. Vihaan sitä. Vihaan todella. Enkä tosiaankaan jonkun leipäpaketin takia.

Silitän Lulua, joka katsoo minua kellertävillä silmillään. Niissä kieppuu kultaisia hitusia, aivan kuin sulaa hunajaa. Sen silmät pyörteilevät ja saavat minulle aikaan epämiellyttävän tunteen siitä, että se tietää vähän liikaa. Tukahdutan värähdyksen ja istun tuolilleni. Emme me kumpikaan pidä toisistamme.

”Kaikki hyvin, Marjorie?” Lena kysyy. Nyökkään reippaasti ja kurotan ottamaan voita. Lena katsoo minua epäileväisesti. ”Hyvin on, täti”, toistan. Hän irvistää minulle. Lena ei ole äitimme, mutta hän ei halua tulla kutsutuksi tädiksi. ”Siitä tulee jotenkin vanha olo. Sanokaa vain Lena!”, hän oli sanonut.

Lenan hetkellinen tarkkanäköisyys hukkuu yleiseen hälinään, kun hän alkaa vakuuttaa olevansa hyvin vähän tätimäinen, ja sisarukseni vakuuttavat täsmälleen toista.

Hotkaisen nopeasti leipäni ja pakenen yläkertaan. ”Menen uimaan kavereiden kanssa”, huikkaan perheelleni. Päätäni puristaa sisältä päin. On saatava hengittää.

Laitan hänelle viestin. Nähdäänkö? Pakkaan reppuun uimakamat, vaikka tiedänkin, etten ole aikeissa astua varpaallanikaan veteen. Uiminen nyt vain on sellaista, mitä normaalit ihmiset tekevät kesäisin. Se on iloista.

Huikattuani heipat perheelle säntään pihalle innokkaan oloisesti. Pyöräilen niin kovaa, että pohkeeni ovat kuin tulessa, enkä siltikään pääse tarpeeksi lujaa. Ajatukset pysyvät mukana, musta pilvi päässä. Sen paremmin en voisikaan sitä kuvailla. Musta pilvi, joka vain seuraa ja seuraa. Joskus alkaa sataa, ja se ei ole hyvä. Joskus aurinko paistaa pilvien raoista, mutta se aurinko on aina hän.

Kiepautan pyörän sivuttain, kun tie loppuu, ja liu’un pysähdyksiin. Olen kaatua kyljelleni, mutta teen miltei mitä vain ollakseni edes vähän nopeammin perillä. Onkohan hän jo siellä?

Astun metsän tiheikköihin. Lukemattomat askeleet niiltä kerroilta, kun olemme käyneet täällä, eivät ole kovertaneet polkua sammalikkoon, vaan aluskasvillisuus on yhä ryteikköistä ja raapivaa. Sen parempi. En haluaisikaan kenenkään muun löytävän paikkaamme.

Risut raapivat kasvojani, kun pusken eteenpäin, eteenpäin. Eteenpäin. Näen jo paikan mielessäni. Se on pieni kallionkieleke, jonne ei näe mistään, mutta josta näkee suuren osan kaupunkia alapuolellamme. Tämä metsikkö on kaupunginosan korkein paikka. Kielekkeen alapuolella on pieni, kirkasvetinen lampi, jossa on joskus muutama sammakko. Puut kallioiden ympärillä ovat mäntyjä. Rakastan mäntyjä. Männyt ovat harvoja hyviä asioita tässä maailmassa.

Kompastun, nousen ylös ja jatkan matkaa. Ja jos lammen luona on auringonnousun aikaan, näkee, kuinka säteet herättävät kaupungin eloon. Kulta, pronssi ja herkkä vaaleanpunainen hohkaavat loistettaan kaikille, jotka sen ovat näkemässä. Eli siis hyvin harvoille, mutta minä olen nähnyt sen usein. Tulen tänne usein yöllä, jos rintaani puristaa niin, etten voi nukkua; istun täällä aamuun asti, istun niin kauan kuin haluan. Joskus kutsun Ashyn tänne.

Ashyn.

Hengitys tuntuu äkkiä työläämmältä. Mitä jos hän ei tule tällä kertaa? Miksi hän jaksaisi minua? En ikinä, en, vaikka eläisin sata ja tuhat elämää, en ikinä ansaitsisi häntä. Hän on pelastanut kaiken, mitä minulla on jäljellä, ja mitä minä olen tehnyt? Kyyhöttänyt hänen kylkeään vasten. Itkenyt äänettömästi. Nukahtanut lopulta, ja hänen on täytynyt istua vierelläni, kunnes herään. Minä en ansaitse ketään. En häntä. Hänen täytyisi löytää joku, josta hän voisi välittää yhtä paljon kuin minä hänestä; minä en kelpaa hänelle. Kukaan ei.

Kiihdytän tahtia. Minä tarvitsen häntä, ja olen itsekäs, olen typerä. Miksi hän tulisi? Miksi ei tulisi? Hän on aina tullut. Kai minun on uskottava, ettei hän tekisi tätä säälistä. En silti usko.

Säntään läpi viimeisen esteen, tiheän katajapöheikön. Oksat piiskaavat kasvojani, mutta en edes huomaa sitä. Hän on täällä.

”Ashy”, sanon pirteällä äänellä. Hän katsoo minuun, ja huomaan huolen Ashyn tummien silmien syvyyksissä. Hän on ainoa, jolle voin olla esittämättä, joten jos esitän, hän alkaa huolestua. Ashy on sanonut minulle monet kerrat, että voisin kyllä luottaa perheeseeni, että he voisivat auttaa. Mutta ei se siitä johdu. Kyse on siitä, etten minä voi saada apua. Olen avautunut vain Ashylle, vain rakkaalle Ashylle, enkä pysty enää näyttämään sisintäni muille. Hän on ainoa, josta enää välitän tässä maailmassa.

Hän hyppää alas kielekkeeltä ja lähtee kävelemään minua kohti. Ei juosten. Hän tietää, etten pitäisi siitä, enkä pidäkään; en minä nyt niin kiireellisen avun tarpeessa ole, että sekuntikin olisi kallis. (Vaikka niin onkin.) En ole auton tönäisemä pikkutyttö, eikä hätäily auta minun tapauksessani. (Mutta mikä tahansa, mitä Ashy tekee, auttaa.) Tai sitten mikään ei auta.

Hän halaa minua. Jään Ashyn syliin tärisemään; Ashyn, minun Ashyni.

En ollut aivan rehellinen, kun sanoin, että hän on ainoa, josta välitän. Totta kai välitän perheestänikin – jos se olisi he tai minä, valinta olisi helppo. Mutta en voi rakastaa heitä niin paljon, että he pääsisivät lähelleni kuten Ashy, en mitenkään. Se ei vain onnistu.

”Kerro”, Ashy sanoo vakaasti. Hän haluaa, että avaudun. Se tekee lähes yhtä kipeää kuin seinän tuijottaminen aamuyöllä, kunnes silmät harittavat, mutta minulla ei ole varaa valittaa. Hän tekee niin paljon vuokseni. (Sitä paitsi kertominen oikeasti auttaa. Joskus.)

”En tiedä. Sattuu. Kaikkialle. Sisälle. Jos sinua ei olisi ollut, en olisi tässä, enkä tiedä missä sitten olisin. En voi olla kotona. Muistot sattuvat. Kun olin iloinen. Kun olin surullinen tai vihainen. Mutta ei tämä musta pilvi ympärilläni. Kun näin sinut ensimmäistä kertaa. Se ei satu. Se tuntuu…” Lakkaan puhumasta. En yleensä puhunut näin helposti.

Ashyn tarkkaavaiset silmät näyttivät mustilta mäntyjen varjossa. Hän rutistaa minua kerran ja ohjaa sitten kalliota ylös, minne olemme vieneet muovipusseissa tavaroita. Pärjäisimme täällä omavaraisesti ainakin viikon.

”Haluatko leikkiä?” kysyn. Se on meidän oma juttumme. Välillä leikimme, että maailmassa ei ole mikään vinossa, eikä pääni sisällä. Että on vain me kaksi ja tämä kaunis metsä ja täysi eväskori kallionhalkeamassa. Haluaisin sitä juuri nyt.

Ashy huokaisee. ”Ei se voi olla hyväksi, että lakaisee asiat maton alle. Sinä voit huonommin kuin ennen. Meidän pitää tehdä jotain”, hän sanoo silmissään päättäväinen katse.

Katson häntä jäätävästi. ”Ei. Ei sitä voi auttaa, ja haluan vain nauttia elämästä silloin, kuin voin. Ole hiljaa! Et sinä ymmärrä”, lisään, kun hän avaa suunsa väittääkseen vastaan. Ashyn silmiin kohoavat hetkessä jäiset suojamuurit. Olin inhottava. Hän on tehnyt niin, niin paljon ymmärtääkseen. Hän on jäänyt lukemattomista asioista paitsi, koska ei uskalla jättää minua yksin vaikkapa viikonloppumatkan ajaksi. Hän on kestänyt raivokohtaukset, muistuttanut valosta, jutellut yömyöhään. Miksei hän ymmärtäisi?

”Mar kiltti, ei tässä ole kyse siitä, mitä sinä haluat – sinä olet kokenut liian kovia ajatellaksesi järkevästi – eikä todellakaan siitä, mitä minä haluan. Se on sinun elämäsi, ja miksei sitä voisi auttaa?” Hän arvasi aivan oikein, mitä ajattelin katkerana: että hän vain haluaa normaalin tyttöystävän, joka kykenisi normaalisti kertomaan muille seurustelevansa – ei sellaisen, jota pitää tavata varjoisassa metsikössä, ja joka täytyy pitää kasassa ilmastointiteipillä. Olen epäreilu. Tämä on epäreilua. Pahat tunteet nousevat pintaan vain hänelle, koska vain hänelle minä olen rehellinen. Olen kamala, kamala, kamala.

”Ei!” huudan silti. Olen kamala. En ansaitse mitään, ja tunnen kyynelten kirvelevän silmiäni. En ikinä itke muutoin kuin Ashyn kanssa, joten ehkä hänen seurassaan olen rehellinen myös itselleni. Ehkä minun pitäisi olla vielä rehellisempi ja yrittää toivoa. (Miksi?)

”Miksi minulla olisi toivoa? Miksi meillä? Miksi sinä haluat olla ’me’? Minä olen vain ihmisen jäännökset, enkä kestä enää kauaa, en halua pitää sirpaleita kasassa, en halua edes nähdä niitä, sillä ne viiltävät!” tiuskaisen, ja kyyneleet alkavat valua. Muurit hänen silmissään sortuvat. Hän ei ole enää puolustuskannalla. Hän ymmärtää.

Ashy ei tule lähelleni, ei lohduta. Minä haluan tahdon tarvitsen sitä, mutta tämä on oikein. Minä olen vielä ihminen, samoin kuin Ashy, eikä hän ansaitse tulla puhutelluksi noin. Silloin minäkään en ansaitse lohtua. Kaikki oli hyvin, kunnes suutuin hänelle. Kunnes päästin tunteet vapaaksi.

Kun olen istunut maassa tuijottamassa mustikanvarpuja viitisen minuuttia, hän istuu viereeni.

”Enhän minä toisaalta ymmärräkään. Mutta tiedän sinusta paljon. Sinusta ja siitä ukkospilvestä, joka sinua seuraa.” Vilkaisen Ashya kummastuneena. En muista maininneeni tuota vertausta, joka kuvastaa tunteitani niin hyvin. Ashy hymyilee, mutta se ei näytä järin iloiselta.

”Minähän sanoin. Juuri tuo kuva, jonka olen olostasi saanut, taitaa olla oikea? Ukkospilvi on hyvä vertauskuva. Pystyn kuvittelemaan sinun myrskysi. En tiedä, miten hyvin se edes onnistuu, varmastikaan en tiedä kaikkia syövereitä ja haavoja ja vuorenhuippuja – mutta pystyn kuvittelemaan sen edes jollain tavalla. Ja kun lopetan kuvittelun, se tuntuu paremmalta kuin mikään ikinä. Mutta sinä et voi”, hän sanoo ja katsoo minuun kuolemanvakavana. Voisin kuunnella Ashyn puheen hiljaista solinaa tuntikausia.

”En… En tiennyt.” Muuta en osaa sanoa. Olen häkeltynyt, ja rakastan Ashya yhä enemmän ja enemmän, niin paljon, että se alkaa miltei sattua – mutta tämä on oikeanlaista kipua. Se vie ajatukset iltaruskoon ja unelmiin. En ole koskaan uskaltanut satuttaa itseäni, ettei kukaan huomaisi mitään, mutta minun ei onneksi tarvitse. Ashy, tämä pieni pistos sydämessä koko ajan – se on tuhansia, miljoonia kertoja parempi. Se on tervettä kipua, mitään sen terveempää en ole tuntenut pitkiin aikoihin. Ashy hymyilee minulle, ja pistos sydämessä hypähtää pikkuisen syvemmälle.

”Minusta alkaa tuntua, että sinun pääsi sisällä liikkuu muutakin kuin ukkosta. Olenko näkevinäni siinä pilvessä hopeareunuksia?”

 

 

 

 

 

Olihan tämä vähän random, mutta mielestäni ihan onnistunut. Mitä mieltä te olette? 🙃