Sydänvarjot #3

Unohdin tästä alkuhöpinät, joten kirjoitin ne vasta julkaisun jälkeen. 😅 Kuitenkin, tässä olisi jatkoa Sydänvarjoille! Oletan, että edellisestä osasta on kulunut kauan – en ole tarkistanut, mutta ainakin pari kuukautta? Joka tapauksessa lienee taas aika uudelle osalle! Ja hei, saanpahan ainakin hetken pidettyä järkevää postausrytmiä yllä! ;)

 

---

 

Crocsieni läpi tihkuu kosteutta. En ehtinyt ottaa mitään mukaani kotoa, minulla on ainoastaan vaatteet ylläni ja medaljonkini. Onneksi sentään se ei jäänyt raunoihin. Ja onneksi tapaan kuljeskella sisälläkin crocsit jalassa – likaiset lattiat, eihän niitä kukaan ikinä siivonnutkaan. Minä pidin huolta vain omasta huoneestani, kylppäristä ja keittiöstä, muuhun aika ei riittänyt. Joka tapauksessa ilman mitään kenkiä tämä olisi tuhat kertaa vaikeampaa, ja herättäisin aika tavalla huomiotakin.

En edes tiedä, mihin olen kulkemassa. Tiedän suunnilleen, että jos kuljen aivan suoraan tämän metsän poikki, päädyn keskustaan – en vain tiedä, kuljenko suoraan. Jos onnistun pääsemään keskustaan asti, löydän kyllä varmasti jostain koneen, jolla pääsen sähköpostiini. Kirjastosta vaikka.

Suurin ongelma on kuitenkin nyt se, että täällä on niin varjoisaa. Tiedän, että jossain lähelläni on ainakin yksi sydänvarjo, olen nähnyt sen – tai niiden – liikkeen.

”Tulisit edes esiin”, tiuskaisen. Olisi mukavampaa, jos näkisin sen.

Suureksi yllätyksekseni puun takaa sukeltaa utuinen mustepilvi. Se on tietenkin se kirottu kettu. Sillä on edelleen aivan yhtä terävät kynnet ja hampaat, ja se on taatusti aivan yhtä varjomainen, ja vielä varmemmin sen silmät ovat samat mustat, kieppuvat galaksit… Mutta se ei vaikuta enää niin pelottavalta. Se herättää minussa lähinnä uteliaisuutta.

”Hei?” sanon epävarmasti. Onneksi minun ei tarvitse estää ääntäni hypähtämästä korkeampaan oktaaviin. Sydänvarjo vain kallistaa päätään. Odottaako se jotain erityistä?

”Öö… Kiitos? Anteeksi? Kuka olet?” Tunnen itseni idiootiksi, mutta kettu haukahtaa ja hypähtää paikoillaan. En ole ikinä kuullut yhdenkään sydänvarjon pitävän ääntä.

”Juttelen tässä varjon kanssa. Eli mitä sinä haluat?” Kettu haukahtaa taas, hypähtää ja tassuttaa vähän eteenpäin. Se vilkaisee minua olkansa yli. Eleen merkitys ei voisi olla selvempi: seuraa minua. 

Ja minähän niin haluan seurata kotini tuhoajaa, josta olen nähnyt painajaisia koko ikäni, myös valveilla.

”Mikä sinä oikein olet?” kivahdan. ”En tajua tätä koko juttua yhtään. Liittyvätkö Holly ja Seven jotenkin -”

Kettu haukahtaa taas. Se heilauttaa häntäänsä ja ottaa muutaman askeleen eteenpäin.

Se vie minut Sevenin ja Hollyn luokse. Hätkähdän heti, kun ajatus uppoaa päähäni. Se ei ole lainkaan loogista, mutta olen äkkiä aivan varma asiastani. Kettu veisi minut siihen turvapaikkaan.

”Fine”, murahdan ja lähden seuraaman kettua. Se päästää pienen äänen, jip-jip, ja epäilen sen nauravan minulle. Mainittakoon, että elämä ei mene hyvin, jos kettu nauraa sinulle.

---

Olemme kävelleet tuntikaupalla. Olen yrittänyt saada selvää ketun eleistä, ja uskonkin nyt tulkitsevani sitä melko hyvin – vaikkakin on vähän vaikeaa saada selville, mitä osaa naamastaan otus tarkalleen liikuttaa, kun sillä ei ole kiinteää muotoa.

Olemme kuitenkin jutelleet… No, jutelleet ja jutelleet. Mutta me olemme vaihtaneet ajatuksia.

”Minne me olemme menossa?” kysyn jälleen kerran. Odota, kettu heilauttaa häntäänsä ärtyneeseen sävyyn. Mieleeni juolahtaa eräs toinenkin asia.

”Oletko sinä kettu vai jokin muu?” kysyn. Olen vain olettanut, että se on kettu, mutta enhän voi tietää. En osaa tulkita sen vastausta – korvat sanovat jotain siihen suuntaan, että olen väärässä tai että en tiedä jotain, mutta sen muu kehonkieli viittaa siihen, että olen oikeassa. Minun pitäisi selvästi ottaa lisäkurssi aiheesta Kuinka tulkita häilyviä, pelottavia ehkä-kettuja, vaikken tajua sitäkään, kuinka tajuan edes sen verran kuin tajuan. Olihan meillä tosin ennen kissa, ehkä opin siltä jotain.

”Kyllä vai ei?” tivaan. Jalkoihini sattuu, enkä jaksa pitää äänensävyäni kohteliaana. Kettu jähmettyy paikoilleen, mitä en pidä hyvänä merkkinä. Sitten se toistaa edellisen eleensä.

”Selkis. Onko vielä pitkä matka?” Odota. Alan epäillä tulkitsevani kettua väärin – miksi se hokisi koko ajan samaa asiaa? Alan ärsyyntyä koko otukseen. Potkaisen käpyä, ja se lentää korkeassa kaaressa eteenpäin…

Suoraan ketun selkään. Sen musta, savuinen olemus vaikuttaa pullistuvan ulospäin, aivan kuin kissalla, joka pörhistää turkkiaan. Sen olisi osannut tulkita idioottikin. Olin ongelmissa.

Ennen kuin ehdin edes hengähtää, varjo on loikannut minua kohti. Se jysähtää rintaani sellaisella nopeudella, että kaadun maahan. Hartiani osuu kantoon, ja se sattuu aivan järjettömästi. En kuitenkaan ehdi kiinnittää siihen kovin paljoa huomiota, sillä ketun silmät ovat suoraan omieni edessä. Se murisee matalasti ja kipristää kynsiään paitaani, mutta silmät vievät kaiken huomion; ne ovat mustat ja pyörteilevät. Niin suuret, melkein kuin ulappa, johon voisi hukkua…

Ihmisiä kulkee ympäriinsä. Olen vain pieni eläin, joka yrittää pysytellä poissa tieltä. Joukossa on nimittäin muutama hopeasilmäinen, ja tiedän niiden näkevän minut.
Huomioni kiinnittyy pieneen olentoon, jota kannatellaan sylissä. Se on ihmispentu, ja se huutaa kimeästi. Korviini sattuu ja yritän kyyristyä paremmin tuolirivistön alle. Miksi täällä on kaikkialla niin valkoista? Minä erotun sitä vasten liian hyvin. Musta ja valkoinen, pimeys ja valo. Mitä näillä otuksilla on varjoja vastaan? Tasapaino on säilytettävä.

Ihmispentua käännetään eri asentoon sylissä, ja näen sen kasvot. Se kurtistaa nenäänsä ja räpyttelee silmiään.

Hopeisia silmiä…

Kaikki menee pimeäksi. Silmien räpäytys, ja olen eri paikassa.

Olen suurempi ja vahvempi. Tiedän, mitä tehdä; minulla on tietoa, jonka voin antaa noille hopeasilmäisille. Olen oppinut, että maailma on vaarallinen paikka jopa lähes näkymättömälle; varjojen valtakunnassa kaikki on piilossa, eikä mihinkään voi luottaa, valossa taas kaikki säröt erottuvat herkemmin, mutta korjausyritykset ovat turhia.

Se tyttö kävelee pihatiellä. Hänellä on keltainen mekko ja puuttuvia hampaita. Minulla on tieto tulevasta, joka koskettaa eniten häntä, joten jos hän osaa pyytää minulta sitä, hän saa oraakkelin lahjan. Ennustajan lahjan. Povaajan lahjan. Ihmiset haluavat aina nimetä kaiken. Minulla on helpompaa, asioilla ei ole nimiä, ne vain sanotaan. Millä nimellä sitä nyt kutsutaankaan, hän saa kyvyn raottaa ajan verhoja. Tietysti vain avulla, minun avullani.

Kurotan pöydän alta niin, että näen pennun kasvot. Kunhan se katsoo minua silmiin, voin pudottaa pienokaisen käsiin pisaran tietoa. Tietoa maailmasta, väläyksen tulevasta.

Mutta se ei katso minua. Häkellyn. Kaikki muut hänen kaltaisensa ovat katsoneet minua silmiin, mutta tuo pentu pysyttelee vaistomaisesi kauempana. Kyllä se minut näkee, se ei vain katso. 

Mitä sellaiselle pitäisi tehdä?

Uusi pimennys ja silmien räpäytys. 

Aika on kiitänyt taas eteenpäin. Hopeasilmäinen tyttö ei suostu kuuntelemaan minua tai ketään muutakaan. Me olemme lähettejä Ajasta! Tuo tyttö on valittu näkijäksi; miksi hän sulkee silmänsä? 

Niin kai. Hän pelkää meitä. Olisin tuonut hänelle tiedon hänen äitinsä kuolemasta, mutta hän taitaa alitajuisesti ajatella, että toinkin tälle kuoleman. On sinäänsä huvittavaa, ettei hän edes itse tajua pitävänsä meitä kuoleman airuina. Hän vain pelkää. Mutta pelosta huolimatta hän on nyt uskaltautunut tekemään jotain: hän etsii tietoa. Totta kai. Näkijät tarvitsevat aina tietoa, se on heille elinehto. Minulla olisi tietoa, pieni ihminen. 

Kas… Hän onnistuu? En tiennyt, että muut näkijät tietävät toisistaan. Minulta on tainnut mennä ohi moni muukin asia, mutta nyt katselen hyllyn päältä, miten hän puhuu kahdelle muulle näkijälle. Olen varma siitä; hopeiset silmät erottuvat jopa mustavalkoisesta ruudusta. 

He eivät kerro tytölle paljoa. Hyvä. Ensin heidän täytyy olla varmoja, että hänellä tosiaan on kyky. Kiirehdi, pieni ihminen, sinun täytyy lähteä täältä pian. Sain väläyksen, jossa on tarpeeksi kertomaan, ettet voi astua tähän huoneeseen enää uudelleen. Parempi lähteä heti. 

Voi, sinä tulet takaisin. Kai minun on pakko tehdä jotain. Hyppään eteesi. Pelkäät minua enemmän kuin mitään muuta, kai minä nyt sen näen. Pelkäisit ennemmin tätä taloa. Se on täynnä pahoja muistoja. Sinun isäsi on särkynyt, mutta jotenkin sinä pysyit ehjänä. Hyvä niin. Nyt, astu kauemmas. 

Sanot jotain. Haluat minun siirtyvän pois. Sitä en ole tekemässä, joten parempi palata takaisin. 

Noin, näen silmistäsi, että ymmärrät. Et mene huoneeseen. Hyvä. Peruutan takaisin varjoihin…

Kuva häipyy silmieni edestä ja näen taas pelkät mustat silmät. Niistä heijastuu hämmennystä, epävarmuutta ja jopa pientä pelkoa. Selvästikään minun ei kuuluisi pystyä tuollaiseen.

”Ööh, nousisitko pois?” kysäisen. Ne kohdat ihostani, joihin ketun kynnet ovat osuneet, tuntuvat jääkylmiltä ja pisteleviltä. Kettu ravistaa päätään. Ele ei tarkoita ’ei’, vaan hämmennystä. Kettu nousee kuuliaisesti päältäni.

”Joten. Mitä tuo oli?” kysyn ihmeissäni. Kettu ravistaa taas päätään ja murahtaa. Sen silmät kapenevat aavistuksen. En tiedä. Ei pitäisi. Ei hyvä.

”Miksi niin sitten kävi?”

Odota. 

Näen metsän laidalla kerrostalon. Siellä on monta samanlaista, mutta tuo yksi näyttää hylätyltä. Ikkunoita on rikottu, seinissä on graffiteja.

”Olemmeko me menossa tuonne?”

Saan ensimmäistä kertaa suoran vastauksen.

Kyllä.