Okei, tässä on ehkä vähän samaa tyyliä kuin edellisessäkin tekstissä. En oikein pääse siitä irti. Jälleen kerran tyylikkäästi myöhässä, mutta tässä mainitaan kesä yhden (1) kerran, ja tarina sijoittuu keskikesään, joten toivottavasti tämä riittää… 😅
Aurinko paistoi silmiini juuri sellaisessa kulmassa, etten nähnyt mitään. Siristelin silmiäni. Kauenpana joku poika käveli minua kohti, mutta en erottanut hänen kasvojaan.
Miksi kukaan tulisi tänne? Jyrkänteen taakse jäävä kivikko ei ollut erityisen loistokasta aluetta. Sen kiven lisäksi, jolla istuin, täällä ei ollut missään turvallista tai mukavaa paikkaa olla. Lähes kaikki kivet liikkuivat, ne olivat leväisiä ja liukkaita ja kaukana toisistaan. Mutta tänne hän oli tulossa, enkä oikeastaan pitänyt siitä. Tämä oli minun paikkani – tänne tulin katselemaan aaltoja, laulamaan kuulle ja tähdille tai itkemään pilviselle taivaalle. Tulin tänne ja muistelin erilaisia tähtikuvioita, erilaisia sanoja ja erilaisia ihmisiä paikassa, joka oli ollut kotini silloin toisessa elämässä. Tulin tänne päästämään itseni vapaaksi. En uskaltanut edes ajatella kesän loppua, sillä silloin en välttämättä voisi enää tulla tänne. Meri ei tuominnut.
Tänne ei nähnyt, ellei kävellyt leväisiä kiviä pitkin rannasta asti tai kiivennyt alas rinnettä, mitkä olivat kummatkin vaarallisia tapoja. Minä tulin aina rinnettä pitkin, sillä siten kukaan ei välttämättä nähnyt minua. Poika oli tulossa rannasta päin.
Mutta jos hän tuli tänne, hänen täytyi tietää, että minäkin olin täällä. En keksinyt mitään syytä sille, että kukaan olisi muuten vain lähtenyt hengenvaaralliselle marssille, kun olisi voinut olla rannallakin. Toisaalta en myöskään nähnyt sille syytä, että hän olisi etsinyt minua. En ainakaan mitään hyvää syytä. Pahoja juttuja sitäkin enemmän.
Poika kuitenkin katsoi suoraan minuun, kun huomasi minun tähyilevän hänen suuntaansa, joten kaipa hänellä oikeasti oli minulle asiaa. Odotin hermostuneena, milloin hän saapuisi tarpeeksi lähelle. Sitten hän pysähtyi.
Tervehdin häntä vaisusti. Poika ei vastannut, vaan mulkoili minua. Huomasin puhuneeni vahingossa omaa kieltäni – hän ei varmaankaan ollut ymmärtänyt. En ollut tottunut puhumaan tämän maan ihmisten tapaan, en varsinkaan täällä karikolla.
Tajusin pojan varjon lankeavan ylleni, ja minulle tuli tukala olo. Minut oli hakattu monta kertaa aiemminkin. Mutta hänhän oli yksin…
Huomasin kauempana kävelemässä neljä muuta. Sydämeni jyskytti niin, että tunsin sen ohimoissani.
Poika ärähti sanan, jota en täysin ymmärtänyt, mutta jota olin aiemminkin kuullut käytettävän. Eikä ikinä hyvässä tarkoituksessa. Yritin siirtyä vähän kauemmaksi, sillä hän oli selkeästi liian lähellä.
En ehtinyt kunnolla liikahtaakaan, kun hän potkaisi minua vatsaan. Keuhkoni tyhjentyivät, ja yritin käpertyä kasaan.
Silmäni olivat tiukasti kiinni, ja odotin seuraavaa iskua. Sitä ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan kuulin rusahduksen, joka kertoi pojan osuneen pää edellä kiveen.
Avasin silmäni. Kyllä, hän oli liukastunut liikevoiman ansiosta. Hän makasi nyt taju kankaalla, puoliksi vedessä. Pojan kaverien suunnalta kuului huutoja, ja he alkoivat harppoa nopeammin. He liikkuivat kuitenkin sen verran varovaisesti, että tiesin heidän pääsevän perille asti. Ja silloin olisin pulassa.
Kelasin vaihtoehtoja päässäni. Olin hyvä uimari, mutta tiesin kyllä tätä karikkoa ympäröivien virtausten olevan mahdottomia ylittää – ne vetäisivät minut heti pinnan alle. Jos jäisin odottamaan, en pääsisi pojan kavereiden kynsistä ilman vakavia vammoja – siis mikäli tuuri kävisi. Jos yrittäisin kiertää heidän taakseen… Toivotonta. Heitä oli neljä, eikä karikko ollut laaja.
He alkoivat lähestyä. Katselin merta toivoen sen antavan minulle vastauksen – myrskyinen ja samalla täysin tyyni meri, ainoa asia, joka oli olemassa sekä täällä että kotona. Katsellessani auringon kirkastamia aaltoja päähäni pälkähti siihen hetkeen täysin sopimaton ajatus – oli niin kuuma, että olisi mukavaa käydä uimassa. Yritin survoa typerän idean takaisin sinne, mistä ajatukset nyt ikinä tulivatkin, ja keksiä pakoreitin.
Ensimmäinen nelikosta hyppäsi pojan viereen. Oletin, että hän siirtäisi tämän ensin turvaan, mutta hän käskikin kavereitaan tekemään sen ja lähti kulkemaan minua kohti. Olin ryöminyt niin kauas heistä kuin vain mahdollista, ja nyt takanani oli vain vettä.
Tein päätökseni.
Kumarruin varovasti ja asetin toisen jalkani veteen. Kivi jatkui siinä vielä pari senttiä, joten saatoin seistä tukevalla alustalla. Vesi oli epämukavan lämmintä, mutta tiesin pohjaveden olevan viileämpää.
Sitten, juuri, kun toinen poika yritti napata kiinni minusta, hyppäsin kaikin voimin vedenalaisten karien ohi. Nilkkani kolhiintui yhteen niistä, mutta en välittänyt. Puhalsin vain kaiken ilman ulos ja sukelsin syvemmälle.
Kukaan ei seurannut.
Moonzku
Tää oli (ja on edelleen) ihana❤! Huomasin heti, että tässä on samaa tyyliä kuin aikaisemmassa postauksessa, mutta ei se haittaa
Olivia
Kiitos! <3 Hyvä, ettei haitannut :D
Vilja
Hyvä postaus! Tämä tosiaan oli aika samanlainen kun tuo edellinen. Se ei kylläkään haitannut lukemista yhtään. Ja joo, yritän aina keksiä jotain tunnelmasta, mutta nyt en oikein osaa sanoa. Edellisessä tunnelma oli synkkä, mutta tätä en kyllä ihan synkäksi menisi sanomaan… mutta joo, se on tärkein asia, että tykkäsin tästä. Olet todella taitava kirjoittamaan!!
Olivia
Kiitos, sun kommentteja on aina ihana lukea! 💙
Anni
Hmm… Mun mielestä tämä ei oikeastaan ollut edes kauhean samantyyppinen kuin edellinen postaus! Ei sun paras teksti, mutta kyllä mä tästä pidin. Juuri tämän pituiset tekstit ovat parhaita, eivät liian lyhyitä, mutteivat pitkiäkään. En nyt osaa sanoa tästä mitään muuta (tiedän, aivan järjettömän tylsä kommentti), joten… hyvä tarina! <3
Olivia
Kiitos! Ja on sitä nyt aika paljon tylsempiäkin nähty :D
Linnea
Mä olen samaa mieltä Annin kanssa, että tämä ei edes kovin paljoa muistuttanut sitä edellistä tekstiä. Samaa mieltä myös siitä, että tämä ei ollut sun parhain postaus, mutta silti hyvä! Hyvin keksitty aihe tekstille 💙
Olivia
Tack! Kerro sitten mullekin joskus, mikä se aihe oli, sillä itse en oikein tiedä… 😂
Linnea
Tota… Mäkään en oikein tiedä mikä sen aihe oli, mutta se vain oli hyvä xdd
Perho
Tämä on ihana tarina! Jotenkin tunnelmallista, kun et laittanut tähän mitään loppuhöpötyksiä! Tykkään tämän tarinan tunnelmasta ja ideasta! :D
Olivia
Kiitos! Joo, ehkä ne joskus vähän vievät tunnelmaa :D
Lumiruusu
Ihana postaus! Mulla on vähän kuuma täällä… Mä ehkä vahigossa tein 180 peppulteen alas tulo pikä onkaan hyppyä trampalla… SE SIIS OLI VAHINKO! Mutta siis ihana tarina! Oisin halunnut tietää pää hahmon menneisyydestä enemmän mutta kuitenkin ihana tarina!! Nyt mä menen tekemään jotain..
Olivia
Kiitos! :D Tämän oli tarkoituskin jäädä vähän auki, että voisitte itse täyttää tyhjät kohdat, mutta saattaahan se olla häiritsevää.
fiksutyyppi
Musta oli just hyvä, että tää jäi vähän avonaiseksi. Mä luin tän kaksi kertaa – ensimmäisellä kerralla en ihan vakuuttunut, toisella kerralla pääsin ehkä sisälle vähän paremmin. Ja kyllä, tykkäsin! Ei nyt ihan sun postauksien ylemmistöä, mutta silti hyvä!💙
Olivia
Kiitos! 💙 Joo, uudelleen lukeminen yleensä auttaa. *tähän se yksi emoji, jota en saa läppärillä*
Taco
Alku.. hmm, sanitaanko, etten päässyt sisälle. Mutta mikäs muu olisi auttanut, kuin se, että lukee pidemmälle!? Loppu oli ihan mahtava!! Lopulta ihan hyvä💙🖤✨
Olivia
Okei, multa kestää näemmä vain kahdeksan kuukautta vastata tähän kommenttiin. 😂 Mutta kiitos! 💜 Mä en osaa oikein sanoa omaa mielipidettäni lopusta, mutta kiva, jos sä tykkäsit.
Oona
Hieno tarina…! Tunnelma ei ollut sama, sillä viimeksi joku tuttu kiusasi ja tällä kertaa tuntemattomat tai ainakin sen kuvan sain. Itse en oikein pidä tästä tarinasta, mutta voin sanoa, että tyyli oli hyvä toteutus ei taasen täyttänyt toiveitani🥲
Olivia
Kiitos! 💚 Kritiikistä myös, se on ehdottoman tärkeää. Tämä olisi selkeästi voinut olla parempikin, olen samaa mieltä siinä!