Kynttilänvalossa

(Kuva: Pinterest)

Joo, ei ihan oikeasti hajuakaan, mikä tämä on olevinaan, mutta tässä olisi kuitenkin tämän viikon postaus. Kirjoitin tämän jo aikoja sitten, kyseessä on sellainen luonnosten uumenissa piileskelevä vara-vara-varateksti, jos mitään parempaa ei vain löydy. Ja koska vihkoni jäi iskän luokse, no, ei löydy…

Mutta ei muuta kuin lukemaan – ehkä tämä osuu teille paremmin kuin itselleni! :D

 

---

 

Katselin häntä kynttilän liekin ohi. Jykevät kasvot, joissa oli kuitenkin muutakin kuin särmää, piilotettuna ilmeettömyyden alle. Minulla oli vahva tunne siitä, että kaikki oli aivan pielessä. Oikeastaan tieto, sillä minulle kaikki olikin, vaikka muiden mielestä tämä oli elämää. Muiden mielestä tämä oli kohtalomme, että polkumme lomittuisivat ja minun kapenisi entisestään.

Niin, niin pahasti pielessä. Se kaikki oli väärin, tämä elämä, joka minulle oli annettu. Tuntui, kuin jokin hirviö olisi valmistautunut hyppäämään nurkan takaa. Jotain oli jäänyt sanomatta.

”Jotain on jäänyt sanomatta”, totean ääneen. Hän vilkaisee minua ilmeessään ärtymystä ja yllättyneisyyttä – ai että minäkin puhun, ja vielä julkean rikkoa kulissit, sanoa, etten ollut tyytyväinen. Hän ei vastaa.

Miksi olin edes valehdellut itselleni, sanonut tottuvani? Olin aina tiennyt, että tällaista se oli, tällaista se oli kaikille. Niin, miksi… Ehkä siksi, ettei minulle annettu muuta tietä. Tämä oli ainoa polku, jota minun sallittiin seurata. Ehkä siksi, että niin kaikki muutkin tekivät. Siksi, että minua pidettiin tiukassa kuristusotteessa ja raahattiin suoraan eteenpäin.

Olinko ainoa, jonka mielestä se ei ollut oikein? Olinko ainoa, joka ajatteli, että tällaisesta ja Jumalan armosta ei voinut puhua samassa lauseessakaan? Ainoa, joka halusi kasvaa aikuiseksi ennen elämänsä päätepysäkkiä? Ainoa, joka ei halunnut tulla lukituksi häkkiin, oli se sitten kultainen tai ruosteista terästä?

”Istu alas.” Hänen matala äänensä oli käskevä, olin noussut seisomaan epähuomiossa. Istuin alas, ja kaduin sitä saman tien, joten nousin takaisin ylös. Tiesin, että tästä ei seuraisi mitään hyvää, mutta minulle typerä edestakaisin hyppiminen oli kapina. Aivan sama. En halunnut elää aateliston maailmassa, kirkon maailmassa, miesten maailmassa, tässä maailmassa, sivussa kaikesta. En halunnut olla vain maalauksissa vieressä hymyilevä tyttö.

Astuin pois pöydän luota ja vedin lämpimän viitan naulakosta harteilleni. Laitoin pari ylintä nappia kiinni ja kiskaisin hupun päähäni.

”Mitä sinä oikein teet?” Hänen äänensä oli uhkaava. Kynttilän valossa näin, ettei hänenkään kuuluisi elää tällaisessa maailmassa, kaikki vastuu harteillaan. Kasvojen pehmeät piirteet paljastivat, että hänkin oli pelkkä poika, vaikka olikin minua vanhempi. Pelkkä poika, ei ollut ikinä saanut tilaisuutta kasvaa.

”Minä lähden.”

Olisin voinut vannoa, että tunsin sanojen kaikuvan ympäri huonetta. Hän nousi niin nopeasti, että viinipikari hänen edessään kaatui. Tummanpunainen neste levisi pöydälle.

”Minä lähden”, toistin pitääkseni pelon loitolla. Aloin puhua nopeammin. ”En ikinä sopisi tänne. Minusta ei olisi sinulle kuin riesaa. Koko tämän elämän aikana olen vain kuollut, sekunti sekunnilta kipeämmin; nyt voisin elää. Saat kyllä uuden vaimon, minua paremman. Vaadi vanhemmiltani korvauksia, saat ne kyllä. Et sinä minua tarvitse”, kuiskasin vetoavasti. Yritin pitää vihan, halveksunnan ja kauhun poissa kasvoiltani, sillä tiesin kyllä, että miehet vihasivat eniten sitä, että heidät haastettiin. Tiesin sen, vaikken edes tuntenut tätä miestä kunnolla.

Aviomiestäni.

Jäin odottamaan hänen reaktiotaan näpertäen samalla viitan saumoja. Sitä ei tarvinnut odottaa kauaa.

”Ettäs kehtaat!” hän karjaisi niin kovaa, että huoneen toisella puolella siivonnut vanha nainenkin hätkähti. ”Sinä et määrää minua, et yhtään ketään. Ettäs kehtaat, vääräuskoinen!”

Nopeammin kuin ehdin aavistaakaan, hän harppoi luokseni. Hänen kätensä heilahti ja iskeytyi päähäni. Lyyhistyin polvilleni, päässäni kohisi. Hän riuhtaisi viitan irti, kuulin nappien repeytyvän, ja heitti sen naulakon juurelle.

Mitä olin ajatellut? Ei tämä elämä enää päästäisi minua pakoon, ei nyt, kun oli jo saanut pitävän otteen. Minä vanhenisin täällä vaimona, saisin lapsia ja kasvattaisin ne samanlaiseen elämään. Se, että halusin muuta, oli houkkamaisuutta, turhanpäiväinen päiväuni.

”Saat katua, että uhmasit minua”, hän ärähti ja potkaisi minua kylkeen. Haukoin henkeä kipeisiin keuhkoihini. ”Saat häpeärangaistuksen, voi, saat vaikka mitä. Kukaan, ei kukaan, ole osoittanut tuollaista typeryyttä edessäni – ikinä!”

Häpeärangaistus. Tunsin jo ruoskan pureutuvan selkääni.

Hän antoi minun ryömiä kauemmas, vain katsoakseen minua kunnolla alaspäin.

”Lähteä. Saatat minut häpeään. Vasta eilen oli hääyömme, ja sitten kaikki saavat tietää, että yrität paeta vaimon velvollisuuksiasi…” Hän antoi lauseen hiipua ja mutisi vielä muutaman solvauksen. Sitten hän kääntyi poispäin, kuin en olisi minkään väärti.

Tunnustelin kasvojani ja kylkeäni. Kasvojani pitkin valui jotain tahmeaa, joka värjäsi käteni punaiseksi, mutta mitään ei tainnut olla peruuttamattomasti rikki.

”Anteeksi”, pakottauduin sanomaan. Pidin katseeni maassa. ”Älä pilaa mainettasi tällä. Jätä se salaisuudeksi. Sanoin vain jotain harkitsematonta, olen hyvä tästä eteenpäin.” Päähäni kolahti jotain heti lauseen päätyttyä; kynttilänjalka.

”Taas sinä luulet voivasi määräillä minua, luulet olevasi älykkäämpi! Turhaa, nainen. Sinä aiheutit tämän itse. Nyt, mene keittiöön ja valmista ruoka. Saat tehdä palvelijan töitä niin kauan, että opit läksysi ja tajuat, miten hyvin asiat ovatkaan.” Niine hyvineen hän lähti astelemaan kohti työhuonettaan ja jätti minut lattialle istumaan.

Jäin tuijottamaan kynttilänjalkaa. Se oli hopeinen, ja siihen oli tarttunut verta, jota tipahteli myös paidalleni. Tunnustelin ohimoani, johon kynttilä oli osunut.

Muistin pöydälle kaatuneen verenpunaisen viinin, tunsin rosoreunaisen haavan sormissani, ja minua puistatti.

Ei se ollut typerää. Minun oli lähdettävä.

Puristin kynttilänjalkaa kädessäni ja kävelin keittiöön, kuten käsky oli kuulunut. Siellä otin kaapista kynttilänpätkän ja sytytin sen tuluksilla, jotka työnsin sen jälkeen taskuuni. Laitoin kynttilän pöydälle ja aloin keräillä taskuihini myös ruokaa ja sitä muuta vähää, mitä keittiöstä löytyi.

Keittiöstä ei päässyt ulos, enkä olisi päässyt hänen ohitseen aulasta. Annoin katseeni lipua ympäri pöytiä ja avonaisia laatikoita, pakokeinoa etsien.

Pöytä, vihanneskori, kylmä ja nokinen takka…

Veitsi.

Palava kynttilä.

Otin kummatkin käsiini ja hengitin syvään. Sitten, askelia kuulostellen, aloin kiertää keittiötä sytyttäen tuleen kaiken, mihin pienet liekit vain purivat. Pian savu alkoi jo kerääntyä katonrajaan, rätinä kuulua kovempana ja lämpötila kohota. Ulkopuolelta saattaisi juuri ja juuri luulla, että jokin ruoka olisi vain palanut vähän pohjaan. Painauduin aivan oven luokse ja kaadoin vettä lattialle ympärilleni, jotta tuli ei leviäisi kohdalleni niin nopeasti.

Nyt.

Huikkasin palvelustytölle, että tämän täytyisi hakea hänet. Pian kuulinkin jo hänen raskaiden askeltensa äänet. En tiennyt, mitä hän odotti löytävänsä, mutta ainakin hän oli tullut.

Ovenkahva painui alas. Hän varmasti haistoi savun, mutta ei sanonut mitään. Heti, kun ovi oli kokonaan auki, kiskaisin hänet lähemmäs. Hän ei ehtinyt reagoida yllätykseltään, kun jo puristin silmäni kiinni ja survaisin puukon hänen vatsaansa.

Yritin tukkia hänen suunsa ja hypätä pois hänen ulottuviltaan, mutta huuto kuului silti, ja hän sai otteen paitani helmasta. Hän tarttui veitseen, varmaankin aikeenaan kiskaista se irti, mutta irrotin hänen kätensä siitä ja nappasin teräaseen itselleni. Huitaisin vielä kerran hänen kasvojensa suuntaan, edelleen kykenemättä katsomaan, ja tuuppasin hänet päin palavaa pöytää.

Kompuroin äkkiä ulos huoneesta, jossa tuli oli alkanut kiristää otettaan. Lukitsin oven ulkoapäin ja työnsin avaimen taskuuni. Juoksin kohti eteistä huutaen ”Tuli on irti!” – kukaan ei ehtisi pelastaa häntä keittiöstä, sillä kukaan ei edes tajuaisi hänen olevan siellä, kaikki pakenisivat hädissään ulos.

Juoksin kauemmas ovesta, jonka raoista liekit alkoivat jo tulvia muuallekin, kauemmas olohuoneestamme, jonka lattialta vereni oli jo puhdistettu, kauemmas eteisestä, josta joku oli jo ehtinyt viedä viittani pois, kauemmas talostamme, jonka seiniä tahrasivat pelko ja viha, kauemmas ja puiden suojissa kohti metsää.

Juoksin kauemmas, taakseni katsomatta ja verinen puukko edelleen kädessäni.